Seitsemän Barcelonan kuukauden jälkeen vihdoinkin sain aloitetuksi blogin. En tajua, miten se vei näin kauan - kirjoittamista kun olis kyllä riittänyt, ja ottaen huomioon, että kirjoittaminen juuri matkustelun lisäksi se mistä tykkään eniten. Niinpä hieman hitaalla sytytyksellä tuli idea matkablogin aloittamisesta, ja nyt ajatellen ehkä yksi parhaista ideoista mitä meikäläisen päähän on pälkähtänyt. Parempi kai myöhään kun ei milloinkaan. Ongelma tosin on, kirjoitanko suomeksi vai englanniksi, nyt kun ystäviä on kertynyt joka puolelta maapalloa. Vaikka suomi on äidinkieli, mutta on outoa kirjoittaa kirjakieltä - toisaalta kuitenkin puhekielikin tuntuu oudolta. Englannissa tuota ikuisuusongelmaa ei ole. Ehkä mä siis käännän tekstit myöhemmin englanniksi, ainakin yritän jaksaa.
Saavuin siis tänne Barcelonaan viime syksynä, syyskuun 16. päivä jos tarkkoja ollaan. Kahden vuoden espanjan lukio-opintojen jälkeen ajattelin ottaa riskin ja lähteä koettamaan onneani EF:n kielikouluun yhdeksäksi kuukaudeksi. Varasin matkan kesäkuussa ja koko kesä meni hyvin sekalaisissa tunnelmissa, kaikkea innostuksen, pakokauhun ja paniikin väliltä. Lopulta se D-Day kuitenkin koitti ja löysin itseni lentokoneesta muutamien onnellisten lomamatkalaisten kanssa, jotka olivat menossa nauttimaan Barcelonan kesästä muutamaksi vaivaiseksi päiväksi. Kukaan tuskin kiinnitti mitään huomiota nuoreen supisuomalaisen näköiseen tyttöön, joka korvat sauhuten selasi matkaopasta yrittäen opetella tuntemaan kaupungin, jossa ei koskaan ollut käynyt ja jossa tulisi asumaan seuraavan talven - puhumattakaan espanjankielisistä fraaseista, jotka olivat jo hyvän aikaa sitten jääneet unholaan.
Jos jotain voin nyt vanhempana ja viisaampana sanoa, niin ainakin sen, että matkaoppaista ei ole apua kun yrittää sopeutua elämään vieraassa kaupungissa ja kulttuurissa. Ensimmäiset päivät menivät edelleen pienessä kriisissä, ja niinä päivinä koin myös ainoan annoksen koti-ikävää koko aikana. Oli shokki tulla tyypilliseen latino-isäntäperheeseen klo 12 illalla matkustettuani koko päivän - päässä tykytti migreeni eikä sitä kyllä vähentänyt host-isän jatkuva sopotus, josta yritin parhaani mukaan saada selvää. Seuraava aamu ei alkanut juuri paremmin. En ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä (maalta kotoisin olevana en ollut koskaan kuvitellutkaan, miten kovaäänisiä suurkaupungin kadut voivat olla koko yön) ja metromatka kouluun ei todellakaan ollut elämäni kohokohtia, nolottelin yhden sun toisenkin kerran. 50 minuutin metromatkan jälkeen saavuin koululle tyylikkäästi myöhässä. Hämmennys vain lisääntyi, kun astuin sisään rakennukseen joka vaikutti tavalliselta, joskin hieman tyylikkäämmältä, kerrostalolta. Onneksi sisään oli juuri mua ennen astellut tyttö, joka näytti vähintään yhtä eksyneeltä kuin mä. Seuraa johtajaa meiningillä mentiin ja lopulta löydettiin perille, ja kyseisestä saksalaisesta tytöstä tuli paras kaverini koko vuonna. Talk about destiny?
Elämä lähti rullaamaan alkukompastelujen jälkeen. Jo ensimmäisen viikonlopun päätteeksi tunsin olevani kotona, ja siihen on yksi ainoa syy - ihmiset. Olen kuullut, että kotia ei tee ympäristö vaan ihmiset, ja totesin sen väittämän olevan niin totta kuin totta vain voi olla. Ensimmäisenä viikonloppuna tutustuin muihin, jotka olivat samassa liemessä kuin mä, ja itseasiassa huomasin olevani paljon paremmalla tolalla kuin useimmat - mä sentään osasin jo jonkin verran espanjaa, kun taas useimmat oli tulleet Barcelonaan aloittamaan kielenopiskelun ihan alusta. Sainkin huomata, että alkukangertelusta huolimatta totuin kieleen hyvin nopeasti, eikä kommunikointi enää muutaman viikon päästä tuottanut juurikaan ongelmia. (Ei ne espanjalaiset oikeasti puhu niin kuin Serranot...)
Kaupunkiin sopeutuminen kesti aikansa, mutta eteni sekin. Aluksi oli suuri saavutus löytää takaisin kotiin metrolla, mutta jo muutaman päivän sisään olin hahmottanut suurinpiirtein, missä on ranta, las Ramblas, Plaza Catalunya jne. Ensimmäiset viikot mun barcelonatietous rajoittuikin juuri näihin turistirysiin - vei huomattavasti kauemmin ennen kuin opin kulkemaan ja tuntemaan kaupungin niin kuin (tai ainakin melkein kuin) paikallinen. Opin myös elintärkeän seikan, nimittäin Katalonian ja Espanjan eron. Host-perheen isä on katalaani, ja sen ansiosta kallooni on syöpynyt muutama fakta, kuten: katalaani ei ole murre vaan Katalonian virallinen kieli; Barcelona ei ole Espanjaa vaan Katalonian pääkaupunki; katalonialaiset eivät tunne olevansa espanjalaisia ja mikä tärkeintä, El Clásico eli Real Madrid-FC Barcelona on politiikkaa eikä jalkapalloa. Katalonia on Espanjan musta lammas; muualla täkäläisiä vihataan.
Ensimmäiset kolme kuukautta oli yksi aikakausi, ja ehkä se jota tulen kaipaamaan eniten. Sinä aikana koulussa oli parhaat ihmiset, oltiin kaikki hyviä kavereita ja ulkona käytiin tutustumassa paikalliseen yöelämään enemmän kuin tarpeeksi. Lukion jälkeen tuollainen huoleton syksy oli todellakin juuri se mitä kaipasin. Eikä aikaakaan, kun oltiin joulussa, ja yllätyksekseni sain huomata että olin menossa kolmeksi viikoksi Suomeen innosta soikeana. Mä, joka vähintään koko lukioajan en ole muuta tehnyt kuin dissannut Suomea ja kaikkea suomalaista ja halunnut vain niin kauas pois kuin pippuri kasvaa ja mahd. nopeasti. Totuus on, että kun viettää pidemmän aikaa vieraassa maassa ja kulttuurissa, oppii arvostamaan asioita omasta kielestä ja kulttuurista, joita on aiemmin pitänyt itsestäänselvyyksinä. Hyvänä esimerkkinä keskuslämmitys! Barcelonassa ei lämpötila koskaan laske nollan alapuolelle, mutta siitä huolimatta joulu-helmikuun jouduin nukkumaan kolmen viltin alla huppari, kaulahuivi ja villasukat päällä. Puhumattakaan lämpötyynystä.
Joulun jälkeen paluu oli taas jonkinasteinen shokki. Jostain kumman syystä olisin mieluusti ollut Suomessa pitempääkin. Kouluun tullessani sain huomata, että suurin osa entisistä kavereista oli poissa ja sitäkin useampia uusia tilalla. Ennen joulua olin tuntenut koulusta kaikki, mutta joulun jälkeen tuotti vaikeuksia löytää käytäviltä edes yksi tuttu naama. Ikinä en ole ilahtunut amerikkalaisen Justinin näkemisestä niin paljon kuin silloin!
Joulun jälkeiset kolme kuukautta olikin jokseenkin yksinäistä aikaa, sillä paras kaverini Katrin, jonka kanssa olin viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani, lähti lomien jälkeen loppuajaksi Costa Ricaan. Kevätlomat vietin siskoni luona Sveitsissä, ja palatessani sain huomata että koulussa oli taas rutosti uusia ihmisiä (vaikka EF-kouluissa yleensäkin on se idea, että uusia oppilaita tulee ja vanhoja menee suunnilleen joka viikko). Jokseenkin ironista, että tutustuin toiseen saksalaiseen Katriniin, joka oli myös ollut Costa Ricassa ja tunsi sen toisen Katrinin, ja meistä tuli muutamassa päivässä hyvät kaverit.
Pääsiäisenä lähdettiin isolla lössillä Costa Bravalle, rannikolle lähellä Ranskan rajaa, jossa meidän koulun aktiviteettivastaavalla oli kämppä. Reissu olikin yksi elämäni unohtumattomimmista - pojat tanssimassa rivitanssina Shakiran Gypsya ei hevillä unohdu!
Viimeiset viikot onkin mennyt pienessä stressissä - niin paljon tekemistä, niin vähän aikaa. Pääsykokeet painaa päälle, puhumattakaan espanjan kielikokeesta johon menin ilmoittautumaan superior-tasolle. Kokeen tekeminen on hiton kallista ja 70% kaikista osioista oltava oikein päästäkseen läpi... joten toivotaan parasta.
En myöskään selvinnyt 9 kk varkaitten paratiisissa ilman että mitään varastettaisiin, vaikka olin jo niin ehtinyt toivoa. Pieni häiriötekijä (lue: irlantilainen) ja laukusta katosi kamera ja kännykkä. No, ei voi muuta sanoa kuin että paska säkä, varsinkin kun kamera oli ihkauusi.
Yleisesti ottaen nämä 7 kk on kuitenkin ollut tähänastisen elämäni parasta aikaa. Uusia ystäviä, sujuva kielitaito ja uusi itsevarmuus on asioita, joidenka vuoksi en ole hetkeäkään katunut, että käytin leijonanosan opiskelusäästöistäni tähän vuoteen. Aika on mennyt aivan liian nopeasti ja on uskomatonta ajatella, että 6 viikon kuluttua olen jo Suomessa.
Ensi viikolla onkin vuorossa reissu Marokkoon... jatkoa seuraa. Hasta luego!
Kesä on täällä! Vihdoin on kelit muuttunut sellaisiksi, että voi mennä rannalle. Niinpä hyödynnettiin se tsäänssi tänään täysillä, oltiin koko iltapäivä biitsillä. Miten ihanalta aurinko tuntuukaa! Näinä hetkinä on vaikea käsittää, että oon koko elämäni pitäny Suomessa täysin normaalina, että vielä huhtikuussa saattaa tulla lunta. Ens vuosi tulee olemaan vaikea sopeutumisen kannalta...
